Isän merkitys

”Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan.” Ef. 6:4.

Tuo Raamatun kohta liittyy niin sanottuihin huoneentauluihin, joissa Paavali antaa ohjeita vanhemmille, aviopuolisoille, lapsille ja palvelijoille. Kun Paavali antaa ohjeita isille, jää hieman arvoitukseksi, mitä hän tuolla vihan herättämisellä lapsissa tarkoittaa. Itse ymmärrän, että Paavali haluaa korostaa, kuinka vanhempien ja ennen kaikkea isän merkitys on tärkeä lapsen kasvatuksen ja kehittymisen kannalta. Isä voi omalla elämäntyylillään ja esimerkillään vaikuttaa lapseen joko positiivisesti tai negatiivisesti. Isä voi omalla käytöksellään saada lapsessa aikaan pelkoa, vihaa, katkeruutta. Tai päinvastoin, saada lapsen kokemaan itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Tuo Paavalin antama perustotuus on täysin päinvastainen kuin mitä tänä aikana meillä länsimaissa ja Suomessakin on pyritty joillakin tahoilla toitottamaan. Ääri-ilmiönä on tuotu esille jopa ajatusta, että on oikeastaan sama, onko lapsella omaa isää tai äitiä, kunhan sillä vain on joku tai jotkut kasvattajat, olkoot ne vaikka vanhempi numero yksi ja vanhempi numero kaksi. Itse uskallan väittää, että oman isän merki-tys on suurempi kuin mitä on usein osattu ajatella.

Toimin vankilapastorina virkaurani viimeiset lähes 30 vuotta. Tuossa tehtävässä tapasin tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia miehiä, joiden elämässä jotakin oli mennyt enemmän tai vähemmän vikaan, koska he olivat yleensä vankilaan joutuneet. Syyt vankilakierteelle ovat tietysti moninaiset. Kuitenkin voin täysin yhtyä ajatukseen, jonka toi julki eräs tunnettu suomalainen pastori, joka aikanaan oli toiminut itsekin vuosikausia vankilapastorina. Eräässä seminaariluennossaan hän esitti yhteenvedon syistä, jotka johtavat elämän väärille raiteille. Tuo pastori totesi, että jos hänen täytyisi nimetä yksi syy, joka on johtanut monen suomalaismiehen vankilaan, hän sanoisi, että nuo miehet etsivät hyväksyvää isää!

Tämä on myös oma kokemukseni noilta vankilatyövuosilta. Jos saisin nimetä vain yhden syyn, sanoisin myös itse, että nuo miehet ja myös naiset etsivät hyväksyvän isän kasvoja. Tuo kaipaus on kuin äänetön huuto heidän sisimmässään, joka kuitenkin joskus ryöpsähtää väkisin esille heidän puheissaan, vaikka he kuinka yrittäisivät sen kätkeä!

Voisin luetella tässä tuhansia sanoja ja lauseita, joita vuosikymmenien aikana kuulin, mutta en voi tässä yhteydessä ottaa esille kuin pari esimerkkiä, jotka äärimmäisellä tavalla tuovat esille tuon hyväksyvän isän kaipauksen.

Kun aikuinen mies vanki, usean vuoden tuttavuuden jälkeen yhtäkkiä toteaa vankilapastorille, että voi kunpa sinä olisit ollut minun isäni, on se hetki, jossa itse vankilapastorikin meinaa aluksi hämmentyä, mutta samassa hetkessä kuitenkin oivaltaa, mitä tuo vanki tahtoo sanoa! Tuo vanki on etsinyt koko elämänsä ajan hyväksyvän isän kasvoja, mutta ei ole niitä löytänyt omasta isästään! Vaikka tänään annetaan monelta taholta toisin ymmärtää, jokainen kaipaa omaa isää ja isän hyväksyntää! Se on yksinkertaisesti jo Jumalan luomistyössä meihin asettama kaipuu, jota on turha yrittää selittää tyhjäksi.

Eräs vanki puolestaan puki sanoiksi tuon isättömyyden tuskan toteamalla: ”Antaisin vaikka koko elämäni, jos voisin keskustella isäni kanssa edes muutaman minuutin.”  Hän oli nähnyt oman isänsä vain yhden ainoan kerran koko elämänsä aikana.  Isä oli tehnyt itsemurhan, kun poika oli alle kymmenvuotias.

Miksi olen puhunut tästä aiheesta? Haluan ensiksikin rohkaista meitä isät, miehet ja veljet, ettemme vähättele tehtäväämme ja asemaamme! Äidin tehtävää usein korostetaan, mutta uskallan väittää, että isän tehtävä ja vaikutus on vähintäänkin yhtä tärkeä, onpa lapsi sitten poika tai tyttö! Älkäämme paetko ja vähätelkö vastuuta, vaan otetaan rohkeasti se asema, jonka Jumala luomisjärjestyksessä on meille uskonut ja säätänyt!

Toisaalta haluan myös rohkaista niitä, jotka kokevat isän tehtävässään suurta epäonnistumista. Tarkoitus ei ole lisätä syyllisyyttä. Menneitä virheitä emme voi poistaa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä havahtua huomaamaan, kuinka merkittävän ja hienon kutsumuksen Jumala on isille antanut! Ja voimme olla sitä täyttämässä niin maallisessa kuin hengellisessä mielessä. Menneisyyttämme emme voi muuttaa, mutta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen voimme vaikuttaa!                                                               

On mielenkiintoista havaita, kuinka usein myös Jeesus puheissaan ja opetuksessaan toi esille suhteensa omaan isäänsä, Taivaalliseen Isään. Myös Jeesuksella oli suuri kaipaus Isänsä puoleen, vaikka hän olikin kuuliainen kasvatusisälleen Joosefille ja äidilleen Marialle! Jeesuksen inhimillisessä elämässä näemme oikeastaan monet Jumalan luomistyössä meihin ihmisiin asettamat ihmeelliset lainalaisuudet.

Kun Jeesus oli 12-vuotias, hän oli äitinsä Marian ja kasvatusisänsä Joosefin kanssa juhlilla Jerusalemissa. Noiden juhlien yhteydessä Jeesus halusi jäädä vaivihkaa Jerusalemin temppeliin, josta Joosef ja Maria löysivät hänet vasta etsittyään kolme päivää. Kun Jeesukselta kysyttiin syytä tähän tekoon, hän vastasi: ”Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, jotka minun isäni ovat.”

Olen usein miettinyt, mitä mahtavia tunteita Jeesus jo 12-vuotiaana koki tuossa Jerusalemin temppelissä, joka oli hänen Isänsä huone!