Jumalan koulussa

Muistat kai vielä kouluajat. Silloin opittiin, jos ei muuten niin ainakin laiskanläksyjen ja päähän pänttäämisen kautta, näin ainakin noissa vanhanajan kouluissa, joita itsekin aikanaan kävin. Oppivelvollisuus tuli joka tapauksessa aikanaan suoritettua, mutta elämän koulu ja Jumalan koulu ovat jatkuneet.

Uskontielläni jouduin eräänä päivänä yllättäen kovaan Jumalan kouluun. Kyse ei ollut mistään loppututkinnosta, josta olisi saanut jopa hienon päästötodistuksen. Eikä kyse ollut mistään arvosanojen korottamisesta jossakin yksittäisessä aineessa. Ei, vaan kyse oli yksinkertaisesti kertauskurssista. Tuo kurssi oli toki tullut jo ajat sitten opiskeltua, mutta sen sisältö oli päässyt täysin unohtumaan.

Kutsu tuolle kertauskurssille tuli yhtä yllättäen kuin herätyskellon rämisevä soitto lapsuuden kouluaamuina. Olinhan niin sikeässä unessa. Kun vastenmielisestä herätyksestä olin toipunut, tajusin istuvani yhtäkkiä yllättäen Jumalan koulussa etupenkillä, vanhaa kurssia kertaamassa, vaikka luulin jo kaiken oppineeni ja hallitsevani ja olin jopa opettanut muitakin. Aluksi ajattelin: ”Onneksi ovat tuttuja asioita, nopeastihan tämän selvitän.” Niinpä viittasin innokkaasti, aivan kuten silloin kouluaikoina. Muistathan, kuinka mahtavaa oli viitata, kun opettaja esitti vaikean kysymyksen ja olit ainoa, joka tiesit oikean vastauksen. Tai ainakin luulit tietäväsi.

Vaikka viittasin ja vastasin innokkaasti, jostakin syystä Jeesus ei ottanut kantaa vastauksiini. Ei Hän sanonut, olivatko ne oikeita tai vääriä, Hän vain katsoi lempeästi ja rakastavasti. Kysely- ja vastausintoni alkoi vähitellen vaimeta. Lopulta tajusin istuvani pulpetissani vaiti, vain hiljaa itsekseni itkien. Jumalan koulussa silti olin, vaikka enää en viitannut.

Vähitellen Jeesus alkoi itse puhua ja opettaa. Ei mitenkään paatoksella, eikä koko oppimäärää kerralla eteeni räväyttäen, vaan sitä mukaa, kun pystyin omaksumaan. Sain oman lukujärjestyksen, joka oli kuin räätälintyönä juuri minulle tehtynä. Aluksi en kylläkään tuosta lukujärjestyksestä ymmärtänyt oikeastaan mitään, en saanut edes selvää, oliko tämä lyhyt vai kenties pitkäkin kurssi. Eikä Jeesuskaan siihen suoraa vastausta antanut, vaikka kuinka uteliaana yritin kysellä. Vähitellen aloin tajuta, ettei oikeastaan olekaan mitään tiettyä lukujärjestystä, vaan kyse on aivan siitä, missä tahdissa olen valmis panemaan oppimani täytäntöön.

Saatoin siis edetä aivan omaa tahtiani. Ei tarvinnut huolehtia, mitä muille opetetaan tai edes yrittää vilkuilla heidän lukujärjestystään. Vaikka kieltämättä ainakin Matin ja Liisan lukujärjestys ainakin aluksi kiinnosti todella kovasti. Mutta Jeesus sanoi yksinkertaisesti: ”Mitä se sinulle kuuluu, huolehdi vain omasta lukujärjestyksestäsi”. Niin, tuolla kurssilla ei ole tarvinnut tosiaankaan olla yksin, vaan kurssilla on paljon tuttuja ja tuntemattomia. Joskus on huomannut, kuinka luokan ovi on hiljaa avautunut ja joku tuttu uskonveli tai -sisar on astunut vaivihkaa luokkaan ja istunut oman pulpettinsa ääreen samalle kurssille.

Rehellisesti sanottuna istun yhä edelleen tuolla samaisella kurssilla. Jotakin olen oppinut, paljon on kai vielä oppimatta. Kyse ei ole oikeastaan siitä, että olisin niin huono oppimaan, eikä siitä, että oppiaineet olisivat niin vaikeatajuisia. Ei, vaan päinvastoin, sisällöt ovat olleet hyvinkin yksinkertaisia. Kyse on ollut vain siitä, että en ole halunnut panna oppimaani täytäntöön, vaan siirtää tuonnemmaksi. Niinpä Jeesus on joutunut lukemattomia kertoja antamaan seuraavaksi kerraksi saman läksyn. Kärsivällisesti hän on sanonut satoja kertoja: ”Seuraavaksi kerraksi on sitten läksyksi nämä samat sivut.”

Olen oppinut sen, että Jumalan koulussa ei voi oikeastaan edetä, ellei halua ensin panna täytäntöön sitä, mitä on jo oppinut, ja siinä onkin ollut juuri se suurin vaikeus. Olen huomannut, että opetussuunnitelmassa olisi hieman myöhemmin joitakin erittäin mielenkiintoisia aineita, joihin haluaisi hypätä jo suoraan, mutta Opettajani on antanut ymmärtää, että ensin on pantava täytäntöön jo oppimansa. Olen huo-mannut Jumalan koulussa, että teoria on joskus hyvinkin helppoa, mutta käytännön harjoitukset vaikeita!

Jumalan koulussa, kertauskurssilla olen joka tapauksessa saanut olla jo pitkän aikaa, vuosikausia. On joutunut huomaamaan, että kyse ei ollutkaan mistään pikakurssista. Ihmeekseni olen huomannut, että alan jopa viihtyä koulussani. Välttämättä ei enää odota kärsimättömänä välituntia. On oikeastaan mielenkiintoista kuunnella, mitä Opettaja sanoo ja pureskella kuulemaansa kaikessa rauhassa. Näin jälkeen-päin voin jopa todeta olevani kiitollinen, että minut hyväksyttiin tälle kurssille, vaikka en itse sille edes hakenut!