Rikosten ihannointia

Viime aikoina on mediassa tullut erittäin suosituksi ns. true crime eli oikeiden rikosten kuvaaminen. Aiheeseen liittyviä elokuvia, TV-sarjoja, kirjoja, radio-ohjelmia jne. on julkaistu paljonkin. Rikokset, joita ohjelmissa on käsitelty, ovat olleet huumerikoksista henkirikoksiin asti ja myös jengirikollisuus on ollut näyttävästi edustettuna.

Usein kysytään, mikä näissä ohjelmissa kiinnostaa suurta yleisöä? No, oikeastaan tuo kysymyshän on aika turha. Totta kai ihmistä kiinnostaa maailma, joka on suurimmalta osin kätkettynä tavalliselta kansalaiselta. Kun nyt on tarjoutunut mahdollisuus turvallisesti tirkistellä tuota maailmaa omalta kotisohvalta, ei ihme, että tilaisuutta käytetään hyväksi.

Toimin itse ennen eläkkeelle jääntiäni lähes kolmekymmentä vuotta vankilapastorina, joten tuo maailma on liiankin tuttu. Rikoskertomuksia pahimmasta päästä lähtien sai kuulla tuhansittain, jopa väsyksiin asti. Kun minulta usein kyseltiin, miksi halusin olla vankeinhoitoalalla, niin varmasti oli moniakin syitä, mikä teki alasta mielenkiintoisen.  Mutta jos olen aivan rehellinen, niin en voi täysin sulkea pois yhtenä pienenä osaselityksenä, etteikö etenkin työvuosieni alkuvuosina, ainakin alitajuisesti olisi ollut uteliai-suutta kuulla näitä hieman erilaisia elämän kertomuksia.

Jään kuitenkin kysymään, miksi näitä tosirikos ohjelmia tehdään? Tarkemmin sanottuna voisi kysyä, kenen etua ne ajavat? Vuonna 2003 sai ensi-illan suomalainen elokuva Pahat pojat, joka kertoi ns. Euran Daltoneista eli neljästä veljeksestä, jotka suorittivat rikoksia hyvin omaperäiseen tyyliin. Elokuva tuli hyvinkin suosituksi ja sai hyvät arvostelut kriitikoilta.

Heti tuon elokuvan ensi-illan jälkeen olin vakuuttunut siitä, että melko pian vankiloihin alkaa tulla lisää yrittäjiä, jotka ovat kokeilleet samaa konstia kuin nuo neljä veljestä. Ja näin tapahtui, rahapeliautomaattien, bensiiniasemien, postien ja pankkien rahasäiliöitä revittiin irti, vaikka traktoreita tai kaivinkoneita käyttäen. Eikä tämä jäänyt ainoastaan omaksi huomiokseni, vaan myös poliisin taholta tunnustettiin ja myönnettiin tämän ilmiön, ainakin tilapäinen kasvu.

Niin, kysyn ihan rehellisesti, kenen etua nämä ohjelmat ja elokuvat ajavat? Ensiksikin uskallan väittää, että ne eivät aja kenenkään muun etua kuin median ja tv-yhtiöiden, jotka saavat hetkellisesti enemmän seuraajia. Pitemmän päälle tuossa rikos- ja vankilamaailmassa ei ole mitään ihannoitavaa. Vankilatyövuosinani keskustelin lukuisien vankien kanssa, jotka olivat ns. nimimiehiä. Muistan eräänkin huipulla olleen alanmiehen, joka muisteli, että jossakin vaiheessa hänelläkin oli kotonaan rahaa niin paljon, että rahat täytyi säilyttää siisteinä setelinippuina kenkälaatikossa, koska mihinkään pienempään rasiaan ne eivät enää mahtuneet. Mutta kaikki oli mennyt, mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Rikosmaailman tuntien tuo mies sanoi, ettei hän tunne kuin muutaman, joista saattaisi sanoa, että he olivat pysyvästi rikastuneet rikoksillaan. Eikä heistäkään voi sanoa, mikä olisi tilanne muutaman vuoden päästä, ovatko enää edes hengissä. Tuo mies ei todellakaan ihannoinut rikosmaailmaa, vaan muistan vieläkin, kuinka tuo kokemusasiantuntija totesi, ettei täällä vankilassa ole ketään muita kuin luusereita.

Toiseksi noista ohjelmista hyötyy huumemaailma. Tämän päivän mediahan rakentaa juttunsa usein niin, että vaikka otsake tuntuisi hieman paheksuvan esim. jonkun pettämistä avioliitossaan tai tiheästi vaihtuvia parisuhteita, koko juttu on kuitenkin viime kädessä rakennettu niin, että se on piilomainontaa huoraamiselle, avioeroille ja kaikelle Jumalan tahdon vastaiselle elämälle. Olen jopa miettinyt, onko nämä rikollisia ja rikosmaailmaa ihannoivat ohjelmat viime kädessä piilomainontaa huumemyönteisen ajattelun puolesta. Olemmehan viime vuosikymmeninä tottuneet siihen, että jos tässä yhteiskunnassa halutaan saada läpi jokin asia, jota suurin osa ihmisistä ei ole perinteisesti hyväksynyt, ensimmäiseksi tuon elämäntavan edustaja tai edustajia valitaan mukaan johonkin suosittuun tv-ohjelmaan. Vuosien mittaan tuon alan edustajia putkahtaa lisää ja lisää uusiin sarjoihin ja ohjelmiin, ja näin tuo uusi suuntaus on saatu ikään kuin salonkikelpoiseksi, hyväksytyksi ja uudeksi normaaliksi yhteiskunnassa.
Tänä päivänä tuntuu tietyillä tahoilla olevan suuri hinku saada huumeet vapautetuiksi yhteiskunnassamme, niin ettei niiden käyttö olisi enää mikään rikos. Jopa osa poliitikoista on tätä mieltä. Olen miettinyt, onko tämä true crime rikosten kuvaaminen taas kerran meidän valtamediamme uusi ovela konsti saada huumeet ja huumemaailma tutuiksi ja hyväksytyksi suuren yleisön silmissä.

Onneksi näissä oikeiden rikosten kuvaamisessa on myös niitä, jotka kertovat todellisesta elämänmuutoksesta, jonka usko Jeesukseen Kristukseen on saanut heissä aikaan. Heidänkin elämäntarinoistansa on julkaistu kirjoja ja tehty radio- ja tv-ohjelmia. Näissä kertomuksissa on se hyvä puoli, että kertoja yleensä tuo selvästi esille, kuinka tuo hänen vanha elämänsä oli tuhoisa ja väärä, ja samalla tuodaan selvästi esille, kuka hänet vapahti tuosta saatanan orjuudesta.

Sitä vastoin näissä uusissa true crime-ohjelmissa kukaan ei selvästi sano, onko tuo elämäntyyli oikea vai väärä. Median tavassa kuvata rikoksia ja rikollisia puuttuu kritiikki rikollista toimintaa kohtaan, jolloin myös moraaliset rajat sumentuvat median kuluttajilta ja seurauksena voi olla rikollisen toiminnan ihannointi. Monelle lukijalle, kuuntelijalle tai katsojalle voi jäädä pahimmassa tapauksessa jopa pinnalle houkutteleva ajatus: ”Entäs jos minäkin kokeilisin!” Vankilamaailmaa vuosikymmeniä läheltä seuranneena voin sanoa summa summarum: Jokaista julkkisrikollista, joka leveilee tv-ohjelmissa hienoilla autoilla, merkkivaatteilla ja etelänlomilla vastaa kulissien takana satoja nuoria, jotka elävät hirvittävässä päihderiippuvuudessa, jatkuvassa pelossa ja psyykkisissä ongelmissa, aina uudestaan ja uudestaan vankilaan joutuen ja joista suuri osa kuolee ennen aikaisen kuoleman jo nuorena.