72. Ensimmäinen kirje korinttolaisille
72. ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTOLAISILLE
Korintto sijaitsee kapealla kannaksella, joka yhdistää Kreikan mantereen Peloponnesoon. Korintton seurakunnan perustamisesta voimme lukea Apostolien tekojen kahdeksannestatoista luvusta. Paavali oli tullut juuri Ateenasta ja tavannut Korinttossa avioparin Akylaan ja Priskillan, joiden luona hän majaili ja julisti samalla evankeliumia korinttolaisille. Paavali viipyi Korinttossa puolitoista vuotta elättäen itsensä teltantekijänä. Joitakin vuosia myöhemmin, noin 50-luvun puolessa välissä, Paavali kirjoitti tälle perustamalleen seurakunnalle ensimmäisen kirjeensä Efesosta.
Paavalin kirjoittaessa ensimmäisen kirjeensä Korinttoon, seurakunta oli noin neljän vuoden ikäinen. Voisi sanoa, että tuossa lyhyessä ajassa seurakunta oli ennättänyt saada osakseen paljon hengellisiä siunauksia. Heti kirjeensä alussa Paavali mainitseekin, kuinka korinttolaiset olivat hengellisesti rikastuneet kaikessa puheessa ja tiedossa, ja kuinka heiltä ei puuttunut mitään missään armolahjassa. Voisi vain todeta, että tässä suhteessa moni tämänkin ajan seurakunta voisi olla kateellinen Korintton seurakunnalle.
Mutta myös ongelmat ja epäkohdat näyttivät olevan yllättävän suuria. Yksi epäkohta, jonka Paavali mainitsee jo ensimmäisessä luvussa, olivat riidat ja eri kuppikuntiin jakautuminen: ”yksi teistä sanoo: `Minä olen Paavalin puolta´, toinen: `Minä Apolloksen´, joku taas: `Minä Keefaan´, joku vielä: `Minä Kristuksen´” (1:12).
Toinen ongelma, johon Paavali kiinnittää huomiota oli haureus: ”Yleensä kuuluu, että teidän keskuudessanne harjoitetaan haureutta, jopa semmoista haureutta, jota ei ole pakanainkaan keskuudessa, että eräskin pitää isänsä vaimoa” (5:1). Varmasti Paavalilla olisi tässä suhteessa paljon sanottavaa tämänkin ajan seurakunnille! Olemmehan viime vuosina saaneet kuulla ja nähdä entistä julkeampia haureuden tekoja myös kristillisissä seurakunnissa. Tuntuu kuin kaikki olisi hyväksyttävää tässä ajassa. Tuo Paavalin mainitsema tapauskin selitettäisiin nykyajan seurakunnassa pelkästään aidoksi rakkaudeksi kahden ihmisen välillä. Paavalin reaktio tuohon haureuden tekoon oli kuitenkin hätkähdyttävän selvä: ”Sillä minä, joka tosin ruumiillisesti olen poissa, mutta hengessä kuitenkin läsnä, olen jo, niinkuin läsnäollen, puolestani päättänyt, että se, joka tuommoisen teon on tehnyt, on - sittenkuin olemme, te ja minun henkeni ynnä meidän Herramme Jeesuksen voima, tulleet yhteen - Herran Jeesuksen nimessä hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä” (5:3-5). Ei taida muuten olla suosituimpia Raamatun kohtia tämän ajan julistuksessa!
Paavali jatkaa epäkohtien luettelemista kristittyjen keskinäisellä käräjöinnillä (6:1,2). Paavali ihmettelee, miksi uskovat eivät pysty seurakunnassa omassa keskuudessaan ratkaisemaan tällaisia riita-asioita. Emme voi tietenkään suoraan soveltaa Paavalin periaatetta nykyaikaan, koska oikeuskäytännöt ovat omassa ajassamme monessa suhteessa tarkasti lailla säädeltyjä, mutta jokainen uskova voi joka tapauksessa miettiä, mistä asiasta lähtee käräjöimään ja mistä ei. Paavali tuo samalla tässä yhteydessä julki erään ihmeellisen tosiasian liittyen tuleviin Jumalan tuomioihin: ”Vai ettekö tiedä, että pyhät tulevat maailman tuomitsemaan?” (6:2) ja ”Ettekö tiedä, että me tulemme tuomitsemaan enkeleitä” (6:3). Ei voi muuta kuin todeta, että on siinä huikeita näköaloja! Kun näin on, miksi emme siis pystyisi uskovina ratkaisemaan monia riita-asioita keskuudessamme ilman käräjöintiäkin.
Paavali tarttuu vielä erääseen epäkohtaan, joka liittyy Herran aterian eli ehtoollisen vääränlaiseen viettämiseen: ”sillä syömään ruvettaessa kukin rientää ottamaan eteensä omat ruokansa, ja niin toinen on nälissään ja toinen juovuksissa” (11:21). Tätä lukiessa ei oikein tiedä, itkisikö vaiko nauraisi, niin ihmeelliseltä tuo Paavalin toteamus kuulostaa. Olemmehan joka tapauksessa tottuneet omissa seurakunnissamme siihen, että ehtoollisen vietto on jokseenkin harras tilaisuus. Alkuseurakunnassa oli kuitenkin kyse samalla ns. rakkauden ateriasta, johon itse kukin toi aivan kuin nyyttikestiperiaatteella omat ruokansa ja juomansa, jotka oli tarkoitus tasata rikkaiden ja köyhien kesken. Hieno periaate ei kuitenkaan näyttänyt toimivan tuon hetken Korintton seurakunnassa. Myös tämän kysymyksen yhteydessä Paavali ilmoittaa erään asian, joka osaltaan haastaa meitä nöyrästi ja kunnioittavasti suhtautumaan ehtoollisella jaettavaan Jeesuksen ruumiiseen ja vereen. Paavali nimittäin toteaa väärän ehtoollisen vieton seurauksista: ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois.” (11:28-30). Siis koetelkaamme itseämme, mutta käykäämme kuitenkin rohkein mielin ehtoolliselle. Voimmehan samalla ajatella, että jos kerran ehtoollisen väärin käyttöön liittyy tuollaiset kielteiset seuraukset, niin mitkä valtavat siunaukset voivatkaan liittyä sen oikeaan viettämiseen! Eikö jopa sairaiden parantuminen!
Ehtoollisen asetussanat, jotka usein kuulemme omissa seurakunnissamme ehtoollisjumalanpalvelusten yhteydessä, löytyvät evankeliumien lisäksi juuri tästä ensimmäisen korinttolaiskirjeen yhdennestätoista luvusta (jakeet 23-25, vrt. Matt. 26:26-28; Mark. 14:22-24; Luuk. 22:19,20).
Ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä löydämme myös monia muita tärkeitä ohjeita seurakunnan kokoontumista ajatellen. Paavali antaa lisäksi neuvoja ja vastauksia moniin teologisiin kysymyksiin, kuten esim. Pyhän Hengen armolahjat (luku 12), epäjumalille uhrattu ruoka (luku 8), avioliitto ja naimattomuus (luku 7) sekä kuolleitten ylösnousemus (luku 15) .
Hengellisten lahjojen luettelosta löydämme yhdeksän armolahjaa: viisauden sanat, tiedon sanat, usko, terveeksitekemisen lahjat, voimalliset teot, profetoiminen, henkien erottaminen, kielillä puhuminen ja kielten selittämisen lahja (12:4-10). Lisäksi on mielenkiintoista huomata, että Paavali näyttää jakavan hengellisen lahjat ikään kuin kolmeen kategoriaan: 1) armolahjat (jae 4), 2) seurakuntavirat (jae 5) ja 3) voimavaikutukset (jae 6). Luvussa neljätoista Paavali antaa lisäopetusta profetoimisesta ja kielillä puhumisesta, sekä näiden lahjojen käyttämisestä seurakunnassa ja uskovan yksityisessä hartauden harjoittamisessa. Mielenkiintoinen yksityiskohta tuossa opetuksessa on se, että Paavali jopa uskaltaa asettaa armolahjoja tiettyyn suuruusjärjestykseen. Hänhän kehottaa meitä tavoittelemaan ennen kaikkea profetoimisen lahjaa (14:1). Hän menee jopa niin pitkälle, että toteaa: ”profetoiva on suurempi kuin kielillä puhuva, ellei tämä samalla selitä” (14:5). Taas voi huomata, että nykyinen Kirkkoraamattumme (vuoden 1992 käännös) on lähtenyt omalle tulkinta linjalleen, käyttäen sanaa ”arvokkaampi”. Alkukielessä on kuitenkin meille kaikille nykyajan ihmisille tuttu kantasana megas (suuri).
Ensimmäisen korinttolaiskirjeen tunnetuin kohta on varmaankin luvussa kolmetoista oleva ns. ”rakkauden korkea veisu”. Se on tullut meille tutuksi ennen kaikkea kirkollisen avioliittoon vihkimisen yhteydestä. Toki se siihen kaavaan sopiikin, mutta jos tarkastelemme lähemmin tuota lukua, huomamme, että Paavali ei siinä viittaa sanallakaan avioliittoon ja sen rakkauteen, vaan tuon luvun sanoma on tarkoitettu noudatettavaksi meille kaikille jokapäiväiseen elämään!
Kirjeen lopussa on vielä ohjeita, jotka liittyvät Jerusalemin seurakunnalle kerättävään avustukseen. Lisäksi on Paavalin matkasuunnitelmia, joissa hän mm. ilmoittaa aikovansa matkustaa Makedonian kautta Korinttoon.