58. Habakuk

Tulosta sivuTulosta sivu

58. HABAKUK

Habakuk profetoi 600-luvulla eKr., erään perimätiedon mukaan hän olisi ollut kuningas Manassen (hallitsi n. 687-642 eKr.) aikalainen. Habakukin kirja on omalla tavallaan vuoropuhelua Jumalan ja profeetan välillä. Samalla se on myös profeetan valitusta kaikkea vääryyttä ja pahuutta kohtaan, mitä hän ympärillään joutui näkemään.

Profetian sanomassa tulee ikään kuin peruuttamattomana esille Jumalan säätämä tuomio: kaldealaiset tulevat tuhoamaan. Jumala oli kylläkin kehottanut profeettojensa kautta niin Israelia kuin Juudaa luopumaan epäjumalanpalvelusta ja vääryydestä. Jo seitsemän sataa vuotta aikaisemmin Jumala oli Mooseksen ja Joosuan kautta, ennen kuin kansa oli edes astunut Luvattuun maahan, uhannut karkottaa heidät sieltä pois, jos he luopuisivat elävän Jumalan palvelemisesta. Kautta vuosisatojen Jumala oli lähettänyt aina uusia profeettojaan julistamaan oikeutta ja vanhurskautta, mutta kansa ei ottanut opikseen. Habakukin sanomassa on jo esillä ajatus, että on menty liian pitkälle, tuomio on peruuttamaton. Myös Juudan on mentävä pakkosiirtolaisuuteen.

Habakukin kirjasta löytyy myös eräs kristillisen julistuksen perusajatus: ”Vanhurskas on elävä uskostansa” (2:4). Paavali aikanaan lainasi sen Habakukilta roomalaiskirjeeseensä (Room. 1:17), ja sieltä sen myös uskonpuhdistajamme Luther löysi. On siis mielenkiintoista huomata, että henkilökohtaisen uskon korostus ja merkitys löytyy jo Vanhasta Testamentista näin selvästi. Juutalaiseen ajatteluunhan liittyi läheisesti ajatus kollektiivisesta uskosta. Usko ja vanhurskaus olivat hyvin pitkälle koko kansan ja seurakunnan yhteinen asia. Ehkäpä tuossa tilanteessa, kun kansan tuleva tuomio näytti väistämättömältä, Jumala lohdutti profeettaansa kertomalla, että yksittäinen uskova voi sittenkin elää vanhurskautensa turvin.

Myös Habakukin kirjasta, kuten monesta muustakin Vanhan Testamentin profetiasta löydämme tuomion sanoman sortajaa vastaan (2:5-8). Jumalan vihan malja on aikanaan kiertyvä kaldealaistenkin kohdalle! Huomaamme kuinka Jumala vuosisatojen saatossa antoi eri maailmanvaltojen nousta kurituksen vitsaksi uppiniskaiselle kansalleen, mutta kaikki nuo kansat aikanaan tuomittiin ja myös nuo maailmanvallat kokivat perikadon. Kansojen kohtalot ovat sittenkin Jumalan kädessä.

Kirjan loppuosa tuokin selvästi esille tämän Jumalan suvereenisuuden kaikkia kansoja kohtaan myös lopunaikoina. Jumalan tuomiot tulevat aikanaan kohtaamaan koko maailmaa. Meidän aikamme kansakuntien johtajat jättäisivät mielellään Jumalan pois suunnitelmistaan ja laskuistaan. Kunniaa ei tahdota antaa Jumalalle. Kuinka sattuva onkaan tälle ajalle profeetan ennustus: ”Kansat näkevät vaivaa tulen hyväksi ja kansakunnat väsyttävät itseänsä tyhjän hyväksi” (2:13)! Profeetta haluaa aivan kuin kiirehtiä Jumalaa toteuttamaan työnsä ja tekonsa ”kesken vuotten” (3:2). Mutta aikanaan ”maa on oleva täynnä Herran kunnian tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren” (2:14).