71. Kirje roomalaisille

71. KIRJE ROOMALAISILLE

Paavali kirjoitti roomalaiskirjeen  50-luvun puolivälissä. Tavallisesti Paavali lähetti kirjeensä niille paikkakunnille, joissa hän oli jo vieraillut ja perustanut seurakunnan. Roomalaiskirjeen suhteen on toisin.  Paavali ei ollut vielä käynyt Roomassa, mutta hän toivoi pääsevänsä vierailemaan siellä ja kenties jatkamaan sieltä matkaa Espanjaan (15:24, 28). Paavalin toive toteutui aikanaan, mutta ei aivan sellaisena kuin Paavali oli ajatellut. Hänet nimittäin vietiin Roomaan vangittuna, kuten Apostolien Tekojen loppuluvut kertovat. Roomaan oli joka tapauksessa muodostunut kristillinen seurakunta ennen Paavalin sinne saapumista. Kuinka se oli syntynyt ja keiden toimesta, ei tarkkaan tiedetä.

Roomalaiskirjettä voisi kutsua Paavalin kirjeitten lippulaivaksi. Se sisältää oikeastaan Jumalan pelastussuunnitelman tärkeimmät kohdat. Vaikuttaa siltä kuin Paavali olisi halunnut kirjeensä kautta kertoa evankeliumin ja koko pelastushistorian keskeisimmän sisällön Rooman seurakuntalaisille, joita hän ei vielä ollut päässyt henkilökohtaisesti tapaamaan kasvoista kasvoihin. Kirjan voisi jakaa kolmeen pääosaan: luvut 1 – 8 käsittelevät syntiä, vanhurskautta, vapautta ja legalismia, luvut 9 – 11 juutalaisten ja pakanoiden välistä jännitettä ja luvut 12 – 16 uskovan uutta elämää ja vaellusta.

Tuon jaottelun ensimmäisestä pääosasta löytyy monia kristillisen uskon keskeisiä totuuksia. Ensiksikin uskonvanhurskaus, jonka Lutherkin aikanaan löysi uudelleen juuri roomalaiskirjeestä: "Vanhurskas on elävä uskosta." (1:16,17; 3:21,22). Sieltä löytyy myös totuus, kuinka ihminen luonnostaan on vieraantunut Jumalasta, vaikka ns. yleinen ilmoitus koko luomakunnassa vääjäämättä todistaa Jumalan olemassaolosta. Nykyajan ihminen on halunnut tieteen ja viisauden nimissä vapautua Jumalan tuntemisesta ja Hänen vanhurskaista säädöksistään. Seurauksena ei suinkaan ole ollut sivistyneempi ja jalompi elämä, vaan mitä mielettömimpien syntien rehottaminen yhteiskunnassamme! Paavalin erityinen maininta homo- ja lesbosuhteista on aivan kuin profeetallista tekstiä meidänkin ajallemme (1:18-28).

Paavali käy myös syvällistä pohdintaa lain tehtävästä ja asemasta. Kuinka mahtavalla tavalla hän pohtiikaan lain ja synnin jännitettä jopa uskovan elämässä (luku 7). Tuo pohdinta on jopa niin mestarillista, että se on saanut monet tulkitsemaan, että luvun seitsemän lopussa Paavali kertoo elämästään vielä ennen uskoon tuloa. Itse olen kuitenkin täysin vakuuttunut, että Paavali kuvaa siinä yksinkertaisesti uskovan elämää ja sitä taistelua, jota uskovankin elämässä jatkuvasti käydään lihan ja Hengen mielen välillä. Paavali jopa huudahtaa: ”Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” Tuon huudahduksen sisällön ymmärtää paremmin, kun muistaa, että Paavali ilmeisesti viittaa tuolla sanonnalla erääseen tuon ajan kuolemanrangaistus muotoon. Siinä elävä ruumis sidottiin tiukasti kuolleeseen ruumiiseen ja jätettiin vähitellen mätänemään! Uskovina meillä on kuitenkin kaikista heikkouksistamme huolimatta voitto Jeesuksen Kristuksen kautta.

Luku kahdeksan avaa kuitenkin toisenlaisen näköalan uskonelämän vaellukseen ja taisteluihin. Tässä kohtaa meidän on kuitenkin hyvä muistaa, että alkuperäisessä tekstissä ei siis ollut mitään jakoa lukuihin eikä jakeisiin, vaan Paavali jatkaa kerrontaansa suoraan iloisemmalla toteamuksella: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat!” Luvussa kahdeksan tulee myös hienolla tavalla esille Jumalan lapsen turvallisuus Hengen johdatuksessa. Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia, ja huutaa: ”Abba Isä!” (8:15,16). Yhden raamatun hienoimmista jakeista, koskien Jumalan johdatusta uskovan elämässä, löydämme myös täältä: ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (8:28). Taistelujen, kiusausten, saatanan hyökkäysten ja syytösten keskellä on lohdullista muistaa Paavalin vakuuttava sana: ”Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (8:38, 39).

Toinen pääosa, eli luvut 9 – 11 käsittelevät Jumalan lupauksia Israelille, nostaen samalla esille tietyn jännitteen pakanaseurakunnan ja Israelin välille. Voisi sanoa, että kaiken kaikkiaan Paavalin opetus Israelin asemasta Jumalan pelastussuunnitelmissa on kristallinkirkas ja selkeä. Siitä huolimatta kaikenlaisia vääriä teologioita ja tulkintoja on aiheesta esille tuotu kirkkohistorian saatossa aina meidän päiviimme saakka. Tunnetuin tällainen oppi on kirkkoisä Augustinuksen kehittelemä ns. korvausteologia. Sen mukaan kristillinen seurakunta on korvannut Israelin ja kaikki sille annetut liitot ja lupaukset. Tuon opin mukaan Israelilla ei enää koskaan ole mitään erityisasemaa Jumalan pelastussuunnitelmissa, vaan lupaukset perii yksin seurakunta!  Ironisesti voisi todeta, että ilmeisesti tuo oppi ei kuitenkaan kovin äänekkäästi omi itselleen myös niitä kielteisiä ennustuksia, jotka Israel raamatun ennustusten mukaan joutuu vielä lopunaikana kohtaamaan, Jaakobin ahdistuksen päivinä. Kaipa halutaan ottaa vain karkit kakun pinnalta! Valitettavasti tuon opin ja ajattelun erilaisia versoja näyttää kasvavan eri seurakuntien opetuksessa yhä enemmän tänäkin aikana. Israel-asia ei näytä enää olevan itsestään selvä jokaiselle uskovalle. Kuitenkin Paavali antaa selvästi ymmärtää, että ”Jumala ei ole hyljännyt kansaansa” (11:1), ja sen jälkeen kun pakanakansoista on täysi luku sisälle tullut, on ”kaikki Israel pelastuva” (11:25,26). Israelin paatumus ja hylkääminen on vain väliaikaista!

Loppujaksossa, luvuissa 12–16 kuvataan uskovan uutta elämää ja annetaan joitakin ohjeita jokapäiväiseen vaellukseen. Tämän jakson yksi mielenkiintoisista osioista on opetus Pyhän Hengen jakamista armolahjoista (12:4-8). Tässä luettelossa Paavali mainitsee seitsemän armolahjaa: profetoiminen, virka, opettaminen, kehottaminen, antaminen, johtaminen ja laupeuden harjoittaminen. Toisen armolahjaluettelon löydämme ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä (12:4-11). Jos vertaamme näitä kahta luetteloa, huomaamme, että tässä roomalaiskirjeessä luetellut lahjat eivät ole profetoimista lukuun ottamatta ns. yliluonnollisia lahjoja. Voisi hieman hengellistä huumoria käyttäen todeta, että harva kai anoo Jumalalta palavasti laupeuden harjoittamisen tai antamisen armolahjaa, kuten anomme esim. profetoimisen tai parantamisen lahjoja! Kaikki ovat kuitenkin yhtä lailla Jumalan Pyhän Hengen jakamia armolahjoja.

Yksi tämän jakson perustavanlaatuisia opetuksia on myös kristityn suhde esivaltaan. Ilman roomalaiskirjettä meillä ei olisi tästä aiheesta näin selvää käsitystä.