62. Malakia

62. MALAKIA

Malakia on Vanhan Testamentin viimeinen kirja ns. protestanttisten kirkkokuntien käyttämässä raamatussa. Katoliset kirkkokunnat lisäävät yleensä apokryfikirjat Vanhan Testamentin loppuun, ja juutalaisten raamattu Tanak ei pääty Malakiaan, vaan Aikakirjoihin.

Malakia ei välttämättä ole profeetan etunimi, vaan se voi viitata eräänlaiseen nimimerkkiin. Malakia tarkoittaa nimittäin ”sanansaattajaa”. Voi olla, että kirjoittaja halusi jostain syystä jäädä anonyymiksi. Malakia toimi 400-luvun alkupuolella eKr., eli noin sata vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen joukko pakkosiirtolaisuudesta oli palannut Juudeaan.

Malakian kirjassa on enemmän Jumalan suoraa puhetta kuin missään muussa profeettakirjassa, joidenkin laskujen mukaan jopa n. 85 %. Jumalan puhe sisältää mm. nuhdetta kansalle, joka toi kelvottomia lahjoja Herran uhrialttarille, nuhdetta leeviläisille papeille väärästä opetuksesta, sekä tuomion sanoja kansalle seka-avioliittoja ja avioeroja vastaan. Avioerosta jopa sanotaan: ”Sillä minä vihaan hylkäämistä, sanoo Herra, Israelin Jumala” (2:16). Kuinka tarpeellisia nuo sanat ovat nykyajallekin! Nuhdesanat seka-avioliittoja vastaan nousevat puolestaan siitä vaarasta, että sekoittuminen naapurikansoihin, olisi johtanut helposti myös niiden epäjumalien palvontaan. Huomion arvoista onkin, että pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen Juudan kansa ei sortunut enää ainakaan merkittävässä määrin epäjumalien palvontaa. Jotakin oli opittu vieraalla maalla Jumalan tuomioiden kautta!

Samalla kun Herra nuhtelee omaa kansaansa kelvottomasta jumalanpalvelemisesta ja uhrilahjojen tuomisesta, löydämme Malakian kirjasta sanoman, kuinka Herran nimi on oleva suuri pakanain seassa (1:11). Jää kysymään, onko tässä viittaus tulevaan seurakunta-aikaan! Herra suorastaan toivoo, että joku edes ymmärtäisi sulkea ovet, niin ettei hänen kansansa turhaan pitäisi tulta Herran alttarilla (1:10). Samalla kuitenkin tuodaan julki ennustus, kuinka Herran nimi tulee olemaan suuri pakanain seassa auringon noususta sen laskuun saakka. Mutta eikö tämä ole toteutunut viimeisen kahden tuhannen vuoden aikana! Juutalaiset eivät ole voineet uhrata uhrejaan temppelissä, mutta evankeliumin sanoman kautta Herran nimi on tullut ylistetyksi lähes kaikkialla pakanain seassa.

Malakialta löydämme myös samankaltaisen kehotuksen kuin Haggailta antamaan Herralle se, mikä Hänelle kuuluu. Jos kansa toisi täydet kymmenykset, se myös saisi siunaukset Jumalalta. Herra jopa käyttää niinkin voimakasta sanontaa kuin: ”Riistääkö ihminen Jumalalta?” (3:8). Kun kansa kysyy, missä he riistävät Jumalalta, on Herran vastaus: ”Kymmenyksissä ja antimissa!” On mielenkiintoista huomata, että oikeastaan raamatun ainut kohta, jossa meitä kehotetaan koettelemaan Jumalaa, liittyy juuri kymmenysten antamiseen ja sitä seuraaviin siunauksiin: ”Tuokaa täydet kymmenykset varastohuoneeseen, että minun huoneessani olisi ravintoa, ja siten koetelkaa minua, sanoo Herra Sebaot: totisesti minä avaan teille taivaan akkunat ja vuodatan teille siunausta ylenpalttisesti.” (3:10)!  

Malakian kirjan ja samalla meidän koko Vanhan Testamenttimme loppujakeet ovat mielenkiintoiset. Niissähän annetaan lupaus Elian tulemisesta ennen Herran päivän saapumista (4:5, 6). Itse ymmärrän, että myös tällä raamatun profetialla on kaksi täyttymystä. Ensiksikin se täyttyi Johannes Kastajassa ennen Jeesuksen ensimmäistä tulemusta, mutta varsinaisesti se täyttyy Jeesuksen toisen tulemisen edellä. Kun Jeesukselta kysyttiin, oliko Johannes Kastaja Elias, Hän toisaalta myönsi sen, mutta Hän kuitenkin teki jatkokysymyksen: "Elias tosin tulee ensin ja asettaa kaikki kohdalleen. Mutta kuinka sitten on kirjoitettu Ihmisen Pojasta, että hän on paljon kärsivä ja tuleva halveksituksi?” (Mark. 9:12).  Eli Jeesus antaa ymmärtää, että kaikki ei sittenkään tullut täysin kohdalleen asetetuksi Johannes Kastajan toimesta, vaan se tulee tapahtumaan vasta lopunaikoina. Johannes Kastaja toimi joka tapauksessa ”Eliaan hengessä” (Luuk. 1:17).

Profeetta Elia lähetetään siis vielä kerran ennen Herran päivää, joka on ”suuri ja peljättävä” (4:5). Tuo sanontahan viittaa selvästi lopunaikaan. Ilmestyskirja kertoo kahdesta säkkipukuisesta todistajasta, jotka tulevat profetoimaan Jerusalemin kaduilla noin kolmen ja puolen vuoden ajan (Ilm. 11:3). Heistä sanotaan, että ”nämä ovat ne kaksi öljypuuta ja ne kaksi lampunjalkaa, jotka seisovat maan Herran edessä” (11:4). Heillä on myös valta sulkea taivas, niin ettei sada ja valta muuttaa vedet vereksi. Lopulta peto tappaa heidät, mutta kolmen päivän perästä heihin palajaa Jumalan henki ja he nousevat ylös taivaaseen. Ketä nämä kaksi profeettaa tulevat olemaan? Itse ymmärrän, että he ovat Mooses ja Elia, jotka vielä kerran astuvat maailman näyttämölle lopunaikoina. Olivathan he jo kirkastusvuorella Jeesuksen kanssa! Lisäksi nuo kaksi profeettaa tekevät samoja tunnustekoja, joita Mooses ja Elia aikanaan tekivät. On myös mielenkiintoista huomata, että aivan kuin enteellisesti, kaksi viimeistä nimeä, jotka Vanhassa Testamentissa mainitaan, ovat juuri Mooses ja Elia (Mal. 4:4, 5).

Kuten edellä olen maininnut, juutalaisten raamattu ei pääty Malakian kirjaan, vaan Aikakirjoihin. En ole mistään löytänyt selitystä, miksi näin. Olisihan luonnollista, että tuo kronologisesti viimeinen kirja olisi myös heidän raamatussaan viimeisenä. Onko syynä se, että kirja päättyy hieman ”pahaenteisesti”: ”etten minä tulisi ja löisi maata, vihkisi sitä tuhon omaksi” (4:6)! Kun juutalaiset lukevat Malakian kirjaa, he eivät päätä sitä viimeiseen jakeeseen, vaan lukevat vielä uudestaan jakeen viisi. Joka tapauksessa tuon viimeisen jakeen ennustus toteutui, kun roomalaiset noin 130 jKr. tuhosivat Jerusalemin ja ajoivat juutalaiset pois maasta. Vasta v. 1948 Israel perustettiin uudestaan.

Malakian profetia on joka tapauksessa Jumalan viimeinen ilmoitus vanhan liiton aikana. Sen jälkeen tuli noin neljänsadan vuoden tauko, aina Johannes Kastajan ja Jeesuksen päiviin saakka.